keskiviikko, 11. toukokuu 2022

Alkuperäiset, Remaket ja Remasteroinnit

Nykyaika on monien remasterointien ja kokonaisten remakejen aikaa. Todella monet vanhemmat pelit uhkaavat kokonaan kadota digitaalisista palveluista ja niiden saaminen fyysisinä kopioina on usein joko todella hankalaa tai todella hintavaa. Itsellä ja varmasti monilla muillakin, ellei jopa kaikilla, ole jotakin sellaista peliä, jotka ei ole aikoinaan ihan oikeasti päässyt pelaamaan. Nopeita kokeiluja ja vastaavia ei lasketa. Nykyään sellainen tietty mielenkiinto on herännyt ja monia pelejä olisi houkuttavaa kokeilla, syystä tai toisesta.


Jotkut pelit saavat suhteellisen nopean remasteroinnin jossa eniten muuttuu vain se ulkoinen olemus, joka saa pelin näyttämään hienommalta. Tälläiset tapaukset ovat usein vain käännöksiä toiselle systeemille, kuten tapaukset joissa PS3 peli kääntyy PS4:lle tai mahdollisesti vielä vanhemmat pelit tuodaan nykypäivään. Ajoittain tälläisissä tapauksissa pelkän ulkokuoren lisäksi myös parannellaan tiettyjä asioita pelistä, usein sitä ohjattavuutta ja kamerahallintaa jotka ovat niitä asioita, joissa se pelin ikä todellakin näkyy mitä tuskallisimmilla tavoilla. Tämä on ehkä se paras tapa tarjota mahdollisimman alkuperäinen versio pelistä, pienillä modernisoinneilla. Tällöin peli tuntuu pitkälti samalta kuin aikoinaan, voisi olettaa, mutta sen pelaaminen on kuitenkin modernisoinnin ansiosta mielekästä.

Remasteroinneista ehkä kaikista selvimpiä esimerkkejä ovat Final Fantasy VII ja Final Fantasy VIII, joista itse pelasin myös alkuperäisiä versioita. Nämä pelit ovat pääasiassa vain graafisesti hiottuja ja tietyillä helpotusmekaniikoilla varustettuja, jotta niiden pelaaminen olisi nykyään helpompaa. FFVII:n tapauksessa grafiikka on yhtä rumaa kuin ennenkin, joten peli tuntuu lähinnä siltä, että se on tuotu nykysysteemeille ja pelissä on tiettyjä moderneja vaihtoehtoja helpottamaan pelaamista. FFVIII:ssa graafinen parantelu näkyy enemmän. Kummassakin tapauksessa se pelaaminen on kuitenkin hyvin uskollista alkuperäiselle ja pelit tuntuvat todella vahvasti sellaisilta, kuin aikoinaan.


Remake, on yhtä aikaa uhka ja mahdollisuus. Tällöin peli rakennetaan kokonaan uudestaan, käyttäen tuttuja ideoita, mutta kaikki voidaan tehdä täysin uudella tavalla, mikä joskus toimii ilmiömäisesti ja joskus, lähes aina, jättää paljon toivomisenvaraa. Final Fantasy VII ja Resident Evil 2 ovat tässä tapauksessa kaksi parasta esimerkkiä. Kumpikin peli on miellyttävää pelattavaa, mutta kummankin kanssa tiettyjä asioita jää alkuperäisistä kaipaamaan valtavasti. Koska remake tekee alkuperäisen pelin uudelleen, uudella tavalla, voivat tietyt asiat kadota kokonaan ja monesti peli onkin vain tarinalliselta idealtaan uskollinen alkuperäiselle, samalla kun miltein kaikki muu muuttuu.

FFVII Remaken tapauksessa pelattavuus on aivan erilainen, mutta samalla aikaa se on uusi lupaava suunta FF pelien jo merkittävästi huonompaan suuntaan menneelle pelattavuudelle, kun vertaa aikaan sarjassa aiemmin. Pelissä korostuukin paljon enemmän se, miten hyvin tarina kerrotaan ja valtaosan ajasta kaikki on todella hyvin, vaikka tiettyjä muutoksia ei lämpimistä otakaan vastaan. Suuri ongelma tämän kanssa on siinä, että se on vasta ensimmäinen osa ja sellaisenaankin, kokonaisuus tuntuu monella tavalla hosutulta. Red XIII ei ole pelattava hahmo loppupuolella, tietyt tarinamuutokset eivät vain toimi ja monet loistavat kohtaukset on tehty todella laiskasti. Tarinassa on kuitenkin uusia juttuja jotka toimivat, joten kokonaisuudesta jää aika ristiriitaisia fiiliksiä.

RE2 Remake taas on helpompi kuvailla. Se on pelattavuudessa, lähes, jokaisella tavalla parempi kuin alkuperäinen sillä vain muutama aika pieni asia oli aiemmin paremmin. Lähinnä veitsen kuluminen. Pelaaminen on kuitenkin merkittävästi parempaa, koska tankkikontrolleja ei ole. Mutta. Tarinallisessa mielessä peli epäonnistuu todella pahasti, koska alkuperäisen pelin paras osa, nimittäin kahden hahmon eri polkujen, mutta ajoittain risteävien tarinoiden käyttö, on kokonaan poissa ja tämä saa aikaan sen, että RE2 Remake tuntuu monella tavalla todella hätäisesti ja laiskasti tehdyltä, mitä tulee tarinankerrontaan.


Eräänlainen remaken ja remasteroinnin rajaa rikkoava tapaus, ja todellinen kultastandarti modernisoinnissa on Spyro: Reignited trilogy, jossa kolme ensimmäistä Spyro peliä on tuotu nykyaikaan parannellulla pelattavuudella ja rikastetulla tarinankerronnalla, joskin kohtaus kohtaukselta samanlaisena kuin ennenkin. Kyseistä pakettia ei voi suorana remakena pitää, koska valtaosa pelistä on niin samanlaista kuin aiemminkin ei pelistä muuteta paljoakaan. Mutta samalla aikaa se ei ole pelkkä remasterointi, koska pelissä on lisää sisältöä, tiettyjen tarinapätkien täydennyksillä, täysin alusta asti uudestaan tehdyillä välianimaatioilla ja muutenkin modernisoiduilla osuuksilla.

Täydellinen tapaus ei ole kyseessä, sillä tietyt pienet asiat olisivat olleet parempia, jos niitä olisi viety oikeasti pidemmälle. Eräänä esimerkkinä hahmojen animaatiot välipätkien ulkopuolella. Erityisesti Moneypaggs olisi kaivannut useamman animaation jotka olisivat olleet tilanneriippuvaisia, koska hahmon animaatio ei vastaa sitä, mitä sen pitäisi hahmon viimeisessä kohtauksessa. Tämä on eräs asia, jossa alkuperäinen voittaa täysin.

Jotkut remasteroinnit taas tuntuvat niin suorilta käännöksiltä, että niitä ei edes ajattele remasterointeina. Castlevania: Symphony of the Night on kääntynyt PS4:lle todella uskollisena alkuperäiselle. Ääninäyttelyä on lähinnä hiottu, mutta muutoin mikään ei ole muuttunut, vaikka itse olisin kyllä toivottanut tervetulleeksi parannellun grafiikan sekä muutaman pelattavuusmuutoksen, pääasiassa mahdollisuuden syöksyä myös eteenpäin ja käyttää esineitä omalla nappulallaan jne.


Mikä olisi sitten paras tapa kokea klassiset pelit nykyään? Remaster vai remake, sillä nämä kaksi ovat pitkälti ne vaihtoehdot käytännöllisyyden kanssa.

Remaster tuntuu monesti siltä paremmalta ratkaisulta, tiettyjen pelien kanssa, joiden pelattavuus ei ole sieltä heikoimmasta päästä, mutta tietyt pelit eivät vain nykyään ole mielekkäitä pelata. Resident Evil: Code Veronica X, Dino Crisis tai ensimmäinen Silent Hill olisivat kiinnostavia pelejä kokea, mutta tankkikontrollit tekevät niiden pelaamisesta todella epämiellyttävää. Tällöin remasterointi ei välttämättä riitä ja remake tuntuu paremmalta ajatukselta, joskin vaarana on RE2 tapaus, mutta koska näitä pelejä ei ole entuudestaan pelattu (Code Veronica pois lukien), niin mahdollisia muutoksia ei edes tietäisi, eikä silloin menettäisi mitään.

Tiettyjen pelien kanssa taas tyytyisi melko yksinkertaiseen remasterointiin nykylaitteistolle varsin pienillä modernisoinneilla. Hyvin usein tietämättömyys on siunaus mitä remake tapauksiin tulee ja monesti remasterointi tuntuu siltä paremmalta vaihtoehdolta. Puhumattakaan että se on monesti se se vaihtehto joka voisi olla helpompi, nopeampi ja halvempi. Sellaista yksiselitteistä vastausta nyt ei tälläiseen kysymykseen vain ole, koska muuttujia on niin paljon erilaisten pelien kanssa.

tiistai, 22. helmikuu 2022

Tarinaan loppuun vai kaikki mahdollinen?

Pelien kanssa alkaa enemmän ja enemmän olla kyse siitä omalla kohdalla että kun pelin aloittaa, niin sen kanssa ensisijaisena tavoitteena on katsoa tarinan loppuun asti. Mutta joidenkin pelien kanssa on sitten tavoitteena katsoa kaikki mitä peli tarjoaa ja mennä niin sanotusti kokonaan loppuun asti, jolloin isosta kokonaisuudesta on tehty kaikki mahdollinen. Hyvin monien pelien kanssa onkin kysymysmerkkinä se, että tekisikö siinä sitten kaiken mahdollisen?


Koska nykyään pelattavana on niin iso määrä erilaisia pelejä, joutuu väkisinkin valitsemaan yhden ylitse toisen mikä tarkoittaa sitä, että jos aikaa on rajallisesti (kuten aina) on helposti tilanteessa jossa jo pelkän tarinan loppuun asti katsominen voi viedä niin kauan, että kaikkea muuta ei yksinkertaisesti ehdi tehdä. Sanotaan heti että sellaiset pelit joista oikeasti pitää ja jotka oikeasti koukuttavat, tulee kyllä pelattua kokonaan, sillä silloin en itse oikeastaan edes pelaa mitään muuta. Tälläisissä tilanteissa kaikki muu saa odottaa.

Kyse on yleensä juurikin siitä, että kuinka paljon peli houkuttaa. Jos peli oikeasti kiinnostaa, niin kyllähän siitä haluaa irti mahdollisimman paljon. Pitkissä peleissä se sivutekeminen on helposti melkoista täytettä, minkä vuoksi pelaaminen itsessään ei välttämättä ole ihan niin kiinnostavaa ja houkuttelevaa että ihan kaikkea viitsisi edes alkaa tekemään. Itselläni tosin on vähän sellainen tapa/pakkomielle että pelistä tehdään ihan kaikki, jos se on ylipäätään tullut ostettua. Siitä on tosin päästy aika hyvin irti pelaamalla sellaisia pelejä jossa sitä tekemistä on yksinkertaisesti niin paljon, että koko prosessi tuntuu turhankin isolta. Kuten Assassin's Creed: Valhalla. Kyllähän isoja pelejä on silti pelattu täysin läpi, kuten Witcher 3: Wild Hunt.


Pituus onkin iso tekijä tässä kokonaisuudessa. Jos pelin tarinan pelaa läpi noin 10 tunnissa, niin kyllähän se sivutekeminen oitis alkaa vaikuttaa täysin mahdolliselta suoritteelta, mutta jos pelkästään tarinan läpikäyminen vaatii sen lähemmäs 50 tuntia, niin sen jälkeen on yleensä joka aika kypsä peliin, ellei kyseessä ole aivan erityinen tapaus. Sellaisia erityisiä tapauksia alkaa olla lopulta aika vähän.

Pituuttakin voi tietysti karsia erilaisilla oppailla internetissä, jos vastaan tulee vähänkin sellaisia kohtia joissa ei ole varmaa että mitä pitäisi tehdä ja jos vaikeustason pudottaa alaspäin, niin pelaamista voi myös nopeuttaa jonkin verran. Tietyissä tapauksissa se tosin vie osan pelin painoarvosta pois. Sanotaan että jos pelin on ostanut omaksi, ei tällä ole mitään väliä, koska aikaa on, mutta jos peli on pelattavissa rajallisen ajan, niin kyllä siinä yleensä alkaa etsiä oikoteitä, jos peli oikeasti kiinnostaa.


Loppuviimeksi kyse on kuitenkin siitä että jos peli oikeasti kiinnostaa niin paljon että siinä haluaa tehdä kaiken, niin kyllä siihen sitten löytää sen verran aikaa. Jos pelin tarina ei nappaa ollenkaan, on hyvin todennäköistä, että kyllä se pelaaminen jää todella lyhyeen.

tiistai, 5. toukokuu 2020

Laatu vai määrä?

Mitä tulee varsinkin peleihin niin laatu ja määrä voivat olla hyvin moninmutkainen kokonaisuus. Itse sanoisin että PS2 aikakaudella pelit olivat varsin sopivan pituisia ja myös todella laadukkaasti tehtyjä. Sittemmin tämä herkkä tasapaino on enemmän ja enemmän horjunut.

Tietyssä pisteessä kun peli alkaa yleensä menettää sitä tasoaan, ellei pelattavuus ja/tai tarina onnistu kehittymään pelin edetessä hyvää tahtia. Yleensä tämä voi tapahtua sivutekemisen muodossa, sillä monesti tarinaa voi olla haastavaa järkevästi venyttää tiettyä pistettä pidemmälle. Pelattavuudessa vaihtoehtoja on monesti todella paljon, mutta siinä on myös paljon mahdollisuuksia mennä todella pahasti pieleen.

Kingdom Hearts ykkönen ja kakkonen, kuin myös Final Fantasy VII ja VIII ovat yltäneet lähes 100 tuntiin peliajassa ja monista syistä, en eivät merkittävästi ole kärsineet siitä. Sitten on pelejä joilta toivoisi enemmän, mutta samalla miettii, että olisikon lopputulos erilainen. Sly sarjan kakkonen ja kolmonen varsinkin olivat tapauksia joita olisi mielellään pelannut enemmänkin, mutta eivät ne liian lyhyitäkään olleet. Loppuviimeksi on hyvin vaikea sanoa että miten laatu ja määrä vaikuttavat toisiinsa.


Monesti peli alkaa tietyssä kohtaa menettää sitä laatutasoaan, kun se on jatkunut tarpeeksi kauan, ellei sitten jokin pidä sitä tasoa yllä. Erityisen haastavaksi kaikki menee siinä kohtaa kun alkaa miettiä että kuinka pitkä pelin pitäisi ainakin olla. Itse sanoisin että täysihintaisen (noin 60€) pelin pitäisi tarjota ainakin 12 tuntia pelattavaa, jolloin se olisi hinnallisesti suurinpiirtein samoilla kantimilla kuin elokuvat, joissa noin kahden tunnin elokuva on siinä 10€. Tietysti jotkut elokuvat ovat pidempiä ja monet lyhyempiä.

Pelien kanssa kokonaisuus on paljon monimutkaisempi, sillä jotkut pelit ovat huomattavasti halvempia, mutta eivät merkittävästi lyhyempiä. Esimerkiksi The Wolf Among Us oli noin 25€ luokkaa pakettina ja sen läpäisee noin 10 tunnisa, mutta uudelleenpeluuarvo on valtava ja siitä saa helposti 30 tuntia pelattavaa. Tässä tullaankin juurikin siihen pointtiin että paljonko uudelleenpeluuarvoa tai uudelleenkatselua arvoa pelillä/elokuvalla on. Pelin tapauksessa kokemus on tietysti todella erilainen sillä elokuvaan ei katsoja voi vaikuttaa samalla tavalla kuin pelaaja peliin.

Jos tuota haluaa alkaa pätkiä osiin, niin kyllähän siinä voi laskea että saako tietystä pelistä rahallisesti tarpeeksi irti. Karkeasti jos tuota miettii niin se olisi 5 euroa per pelitunti. Mutta samalla tavalla kuin elokuvien kanssa, eihän tuo ajattelumalli vain toimi, sillä jotkut elokuvat jotka kestävät sen kaksi tuntia, eivät vain tarjoa samalla tavalla laatua kuin monet toiset ja jotkut elokuvat jotka kestävät päälle kaksi tuntia, voivat tuntua aivan liian pitkiltä. Tämä pätee myös peleihin, sillä jos laatu on pohjalukemissa, niin silloihan tuo pituus alkaa olla heikkous.


Kysymys voisi myös olla että kumpaa arvostaa itse enemmän; Laatua vai määrää? Omalla kohdalla olen lähinnä huomannut että kyllä se laatu alkaa olla tärkeämpi, sillä jos pelistä saa irti pari kymmentä tuntia kaikkine sivutekemisineen jne ja laatu ei merkittävästi romahda tänä aikana, niin kyllä siitä positiivinen kuva jää. Kun taas jos pelistä saisi irti vaikka 100 tuntia, mutta se alkaisi olla 50 tunnin aikaan jo täyttä tylsää puuroa, niin eihän se ole ideaali tilanne.

Omalla kohdalla olen huomannut että monesti noin 70 tuntia on sellainen, mihin ne pelit joista itse todella olen pitänyt, ovat yltäneet, kun kaikki sivutekeminen on tehty. Tähän ovat päässeet niin Batman: Arkham Knight kuin Middle-Earth: Shadow of War. Tietysti monet huippupelit eivät ole päässeet tähän sillä Uncharted 4: Thief's End taisi jäädä jonnekin 25 tunnin kieppeille eikä Devil May Cry V tai Spyro Reignited trilogy siitä paljoa eroa. The Wolf Among Us lukuisine pelikertoineen ja Red Dead Redemption 2, yhden pelikerran voimalla 50 tunnin kieppeille. Witcher 3: Wild Hunt taas helposti ylitti tuon 70 tuntia. Mitä näillä peleillä on yhteistä, laatu. Vaikka ne tarjosivatkin vaihtelevat määrät pelattavaa niin laadullisessa mielessä ne ovat kaikki hyvin korkealla, vaikkakin erilaisista syistä.

Pelin pituutta olen ennenkin miettinyt, mutta kun kokonaisuutta nyt miettii myös laadun näkövinkkelistä, niin kyllä se kokonaiskuva on aika monimutkainen hahmotettava varsinkin kun kokonaisuuteen vaikuttavat niin monet asiat. Lisäksi laatu ja määrä vaikuttavat monella tavalla myös toisiinsa. Laadukasta pelattavaa toivoo monesti enemmän, mutta olisiko se yhtä laadukasta, jos sitä olisi enemmän?

perjantai, 20. joulukuu 2019

Peli, elokuva, kirja, tv-sarja, sarjakuva...

Tänään Netflixiin ilmestynyt Witcher sarja perustuu puolalaisen Andrzej Sapkowskin kirjasarjaan josta on myös pelisarjakin tehty, CD Projek REDin toimesta ja sarjakuviakin aiheesta löytyy. Sormusten Herra tasoinen elokuva vain puuttuu mutta TV-sarjani tarinan pystyy hyvin kertomaan. Vai pitäisikö sanoa, tarinaa pystyy kertomaan.

Noituri on itselleni tuttu sekä pelisarjan että kirjasarjan kautta joten tänä TV-sarjaa aloittaessa tietämys maailmasta, hahmoista ynnä muusta on aika suuria ja ehkä siksi sitä kohtaan on asteittain vähän ylikriittinen. Kiinnostavaa onkin ajatella että miten monet muut voivatkaan tätä kaikkea miettiä. Jotkut ovat saattaneet lukea kirjoja kun taas toiset ovat saattaneet pelata pelejä. Osa ei välttämättä ole tehnyt kumpaakaan.


Itselläni ehkä suurin ensisijainen ongelma oli se että en vain allekirjoita Henry Cavillia Geraltiksi, koska monta parempaakin vaihtoehtoa olisi ollut (esim. Zach McGowan) mutta positiivisena pidän sitä että Cavill on pelannut Witcher 3: Wild Huntin ja osoittanut kiinnostusta sarjaa kohtaan, eli hänellä on ymmärrystä materiaalista. Kyllähän hän myös näyttää suhteellisen sopivalta rooliin eikä hänen suorituksensa nyt mikään epäonnistuminen ole, toisin kuin muutamat hänen elokuvasuorituksensa. Paljon enemmän sarjaa katsottuani, itseäni nyppii muutaman hahmon olomuoto ja roolitus/roolisuoritus. Eniten Triss Merigold joka ei näytä siltä miltä pitäisi, ei tunnu miltä pitäisi eikä hänessä ole yhtään sitä jotakin mitä vaikka pelitrilogiassa hahmossa oli enemmän kuin tarpeeksi. Oli se sitten seksikkyys, asenne tai jokin muu. Se on ehkä itselläni se suurin pettymys sarjan kohdalla, mutta myös j6:n loppupuolella oli eräs todella heikosti tehty hahmo jota ei peleissä näkynyt, oikeasti.

Siitä päästäänkin siihen että miten monet muut vastaavat tilanteet ottavat vastaan. Itse koen että Witcher pelisarja teki valtaosan kirjoista peräisin olevista hahmoista esimerkkilisesti, kuten Geralt, Triss, Yennefer, Ciri ja ties kuin moni muu. Vain harvat olivat sellaisia jotka eivät toimineet, kuten vaikka Lambert tai Radovid. Tästä syystä itse vertaan sarjan versioita pelin versioihin todella vahvasti, koska koin että pelit tekivät todellista kunniaa kirjoille joiden hahmoista tietysti loin mielessäni jonkinlaiset versiot joihin sitten vertasin pelien versioita.


Vaikea onkin sanoa että onko silloin onnekkaampi jos ei tunne maailmaa ollenkaan kun katsoo juurikin vaikka kirjaan pohjautuvan elokuvan tai pelaa kirjasta tehtyä peliä. Vai onko parempi että on jonkinlainen käsitys.

Melkein voisin omakohtaisen kokemuksen kautta todeta että kun on jo olemassa tietty käsistys kokonaisuudesta niin silloin ne virheet ja heikkoudet huomaa helpommin ja niihin tarttuu helpommin samalla aikaa kun ne selvät vahvuudet ottaa paikoin itsestään selvyytenä tai niitä ei noteeraa yhtään niin selvästi. Käyttäen jälleen Noituria esimerkkinä, Witcher 3: Wild Hunt on mestariteos, joten se asettaa korkeita vaatimuksia. Kirjasarja on erinomainen, täynnä potentiaalia ja Netflix sarja taas on kirjalle tyylilisesti ja tarinallisesti uskollinen ja varsin onnistunut versio, mutta joka ei ole kuitenkaan niin hyvä kuin pelisarjan kolmas osa.

Kun miettii että pitäisikö jostakin aiheesta tehdä jokin uusi versio jotta tarinan voi kertoa laajemmalle yleisölle, niin ei siihen taida olla oikeaa vastausta; Että mikä olisi se oikea keino, koska kaikilla on tietyt vahvuutensa. Witcher on tällä hetkellä viimeisin esimerkki siitä, että samasta aiheesta voi tehdä erittäin onnistuneesti niin kirjan, pelin, sarjakuvan kuin tv-sarjankin, miksei joskus myös elokuvaakin...

lauantai, 5. lokakuu 2019

Miten teen valintoja peleissä?

Itse pelaan todella paljon sellaisia pelejä joissa valinnat ovat iso osa kokonaisuutta. Näin ollen pelissä tehdyt valinnat ohjaavat tarinaa tiettyyn suuntaan. Mutta miten tälläisisä peleissä sitten tekee valintoja? Se helpoin vastaus lienee, oman mielen mukaan.

Mutta kun miettii vähän pidemmälle, kuten omalla kohdalla, niin monesti peleissä joissa pelihahmo on todella hyvä ja samaistuttava, niin silloin teen sellaisia valintoja joita itsekin tekisin. Vastakohtana on sitten se tilanne jossa pelihahmosta ei kummemmin pidä, niin valinnoilla ja näin ollen seurauksilla ei ole niin hirveästi väliä.

Itse en siis todellakaan aina pelaa valintapeliä sillä tavalla, että tekisin niitä valintoja joita itse tekisin, jos olisin kyseisessä tilanteessa. Tämä tulee erityisen selväksi silloin kun pelattavia hahmoja on paljon ja vain osasta pitää. Tällöin huomaan ainakin omalla kohdalla että niiden hyvinen hahmojen tapauksessa pyrin siihen että he pärjäävät, muiden kohtalolla ei ole niinkään väliä ja jos hahmo on sellainen josta ei yhtään tykkää, niin hänen kohtalostaan ei välitä sitäkään vähää.


Eräänä rajoittavana tekijänä on myös se, että miten vapaasti valintoja pystyy tekemään. Mikäli pelissä tullaan usein tilanteeseen jossa ei vain voi tehdä sellaista ratkaisua jonka itse tekisi tai joka miellyttäisi, niin lopulta valinnoista alkaa välittämään vähemmän ja vähemmän. Tässä tullaan siihen seikkaan että miten hyvin peli on loppujen lopuksi tehty ja kirjoitettu.

Monesti tälläisten välimallihahmojen (ei juuri samaistuttava mutta ei nyt huonokaan) kohdalla huomaa monesti että tarinaa pystyy aika vapautuneesti etenemään koska ei ole juuri paineita siitä, että miten pelihahmojen käy. Tietysti heitä nyt ei ehdoin tahdoin saata kuseen, mutta jos he sinne päätyvät, niin ei se niin paljoa harmitakaan.

Osittain tämä ajattelumalli tulee siitä, että monissa peleissä on tälläisiä näennäisiä valintoja jotka eivät loppuviimeksi merkkaa yhtään mitään.


Viimeisenä puolena ovat joissakin tapauksissa Trophyt.

Jos kyseessä on pitkä peli ja platina trophyn saavuttaminen on suhteellisen helpoa, niin kyllä itse tähtään siihen heti, paitsi jos olen suht varma että tulen pelaamaan kyseisen pelin läpi monta kertaa. Itsessäni on sen verran Trophyn metsästäjää että jos listaa on tullut katsottua etukäteen, niin teen suoraan sen valinnasta josta saa trophyn, enempää miettimättä. Siinä vähän pärsää tarinan, mutta varsinkin silloin kun valintoja on vähän ja ne ovat näennäistä vapautta, niin se ei edes kiinnosta.


Tässä samalla voisi myös mainita siitä, että miten kehitän pelihahmoja roolipeleissä ja vastaavissa, sillä tuskin tulee koskaan isommin kirjoitettua tästä aiheesta, tai ainakaan se ei ole nyt suunnitelmissa.

Hyvin usein pääpointtina on se, että hahmo näyttää hienolta, sen sijaan että automaattisesti käyttäisin parhaita saatavilla olevia varusteita. Paras esimerkki on oitis se, että jos miekka on vaihtoehtona niin se on oitis hienomman näköinen ase, kuin merkittävästi parempi sotanuija tai vastaava ja kaikki tämä pätee vielä enemmän vaatetukseen.

Myös se, miten pelihahmon ominaisuuksia kehittää, on monesti erittäin samanlaista. Tietyt avainasiat nousevat poikkeuksetta esille. Yhtenä esimerkkinä on lifesteal tms jossa pelihahmmo parantaa itseään vahingoittaessaan vihollisia. Tämä ominaisuus on sellainen, joka oitis korostuu omassa pelityylissäni ja jos joskus suunnittelisin pomovihollisen josta olisi tarkoitus tehdä mahdollisimma haastava, niin kyllä tämä ominaisuus olisi syy siihen vaikeuteen.

Tämä menee tosiaan ihan toiseen aihepiiriin, mutta nostinpa nyt esille kun tavallaan mahtuu myös otsikon alle.


Valintojen tekeminen peleissä nyt voidaan joka tapauksessa jakaa useaan eri tapaan ja koska toiset valinnat muokkaavat merkittävästi sitä, miten paljon haastavampaa pelaaminen on ja jotkut sitä, miten pelin tarina etenee, niin niitä voi monesti pitää täysin irrallisina toisistaan. Niitä voi tosin myös pitää täysin samanlaisina, sillä tarinallisissa peleissä isona haasteena on se, miten tarina oikeasti kehittyy ja miten vaikeita joidenkin valintojen tekeminen voikaan olla, vaikka ne eivät pelaamisesta haasteellista teekään samalla tavalla kuin monet muut osa-alueet.