Jotkut pelit saavat suhteellisen nopean remasteroinnin jossa eniten muuttuu vain se ulkoinen olemus, joka saa pelin näyttämään hienommalta. Tälläiset tapaukset ovat usein vain käännöksiä toiselle systeemille, kuten tapaukset joissa PS3 peli kääntyy PS4:lle tai mahdollisesti vielä vanhemmat pelit tuodaan nykypäivään. Ajoittain tälläisissä tapauksissa pelkän ulkokuoren lisäksi myös parannellaan tiettyjä asioita pelistä, usein sitä ohjattavuutta ja kamerahallintaa jotka ovat niitä asioita, joissa se pelin ikä todellakin näkyy mitä tuskallisimmilla tavoilla. Tämä on ehkä se paras tapa tarjota mahdollisimman alkuperäinen versio pelistä, pienillä modernisoinneilla. Tällöin peli tuntuu pitkälti samalta kuin aikoinaan, voisi olettaa, mutta sen pelaaminen on kuitenkin modernisoinnin ansiosta mielekästä.

Remasteroinneista ehkä kaikista selvimpiä esimerkkejä ovat Final Fantasy VII ja Final Fantasy VIII, joista itse pelasin myös alkuperäisiä versioita. Nämä pelit ovat pääasiassa vain graafisesti hiottuja ja tietyillä helpotusmekaniikoilla varustettuja, jotta niiden pelaaminen olisi nykyään helpompaa. FFVII:n tapauksessa grafiikka on yhtä rumaa kuin ennenkin, joten peli tuntuu lähinnä siltä, että se on tuotu nykysysteemeille ja pelissä on tiettyjä moderneja vaihtoehtoja helpottamaan pelaamista. FFVIII:ssa graafinen parantelu näkyy enemmän. Kummassakin tapauksessa se pelaaminen on kuitenkin hyvin uskollista alkuperäiselle ja pelit tuntuvat todella vahvasti sellaisilta, kuin aikoinaan.

Remake, on yhtä aikaa uhka ja mahdollisuus. Tällöin peli rakennetaan kokonaan uudestaan, käyttäen tuttuja ideoita, mutta kaikki voidaan tehdä täysin uudella tavalla, mikä joskus toimii ilmiömäisesti ja joskus, lähes aina, jättää paljon toivomisenvaraa. Final Fantasy VII ja Resident Evil 2 ovat tässä tapauksessa kaksi parasta esimerkkiä. Kumpikin peli on miellyttävää pelattavaa, mutta kummankin kanssa tiettyjä asioita jää alkuperäisistä kaipaamaan valtavasti. Koska remake tekee alkuperäisen pelin uudelleen, uudella tavalla, voivat tietyt asiat kadota kokonaan ja monesti peli onkin vain tarinalliselta idealtaan uskollinen alkuperäiselle, samalla kun miltein kaikki muu muuttuu.

FFVII Remaken tapauksessa pelattavuus on aivan erilainen, mutta samalla aikaa se on uusi lupaava suunta FF pelien jo merkittävästi huonompaan suuntaan menneelle pelattavuudelle, kun vertaa aikaan sarjassa aiemmin. Pelissä korostuukin paljon enemmän se, miten hyvin tarina kerrotaan ja valtaosan ajasta kaikki on todella hyvin, vaikka tiettyjä muutoksia ei lämpimistä otakaan vastaan. Suuri ongelma tämän kanssa on siinä, että se on vasta ensimmäinen osa ja sellaisenaankin, kokonaisuus tuntuu monella tavalla hosutulta. Red XIII ei ole pelattava hahmo loppupuolella, tietyt tarinamuutokset eivät vain toimi ja monet loistavat kohtaukset on tehty todella laiskasti. Tarinassa on kuitenkin uusia juttuja jotka toimivat, joten kokonaisuudesta jää aika ristiriitaisia fiiliksiä.

RE2 Remake taas on helpompi kuvailla. Se on pelattavuudessa, lähes, jokaisella tavalla parempi kuin alkuperäinen sillä vain muutama aika pieni asia oli aiemmin paremmin. Lähinnä veitsen kuluminen. Pelaaminen on kuitenkin merkittävästi parempaa, koska tankkikontrolleja ei ole. Mutta. Tarinallisessa mielessä peli epäonnistuu todella pahasti, koska alkuperäisen pelin paras osa, nimittäin kahden hahmon eri polkujen, mutta ajoittain risteävien tarinoiden käyttö, on kokonaan poissa ja tämä saa aikaan sen, että RE2 Remake tuntuu monella tavalla todella hätäisesti ja laiskasti tehdyltä, mitä tulee tarinankerrontaan.

Eräänlainen remaken ja remasteroinnin rajaa rikkoava tapaus, ja todellinen kultastandarti modernisoinnissa on Spyro: Reignited trilogy, jossa kolme ensimmäistä Spyro peliä on tuotu nykyaikaan parannellulla pelattavuudella ja rikastetulla tarinankerronnalla, joskin kohtaus kohtaukselta samanlaisena kuin ennenkin. Kyseistä pakettia ei voi suorana remakena pitää, koska valtaosa pelistä on niin samanlaista kuin aiemminkin ei pelistä muuteta paljoakaan. Mutta samalla aikaa se ei ole pelkkä remasterointi, koska pelissä on lisää sisältöä, tiettyjen tarinapätkien täydennyksillä, täysin alusta asti uudestaan tehdyillä välianimaatioilla ja muutenkin modernisoiduilla osuuksilla.

Täydellinen tapaus ei ole kyseessä, sillä tietyt pienet asiat olisivat olleet parempia, jos niitä olisi viety oikeasti pidemmälle. Eräänä esimerkkinä hahmojen animaatiot välipätkien ulkopuolella. Erityisesti Moneypaggs olisi kaivannut useamman animaation jotka olisivat olleet tilanneriippuvaisia, koska hahmon animaatio ei vastaa sitä, mitä sen pitäisi hahmon viimeisessä kohtauksessa. Tämä on eräs asia, jossa alkuperäinen voittaa täysin.

Jotkut remasteroinnit taas tuntuvat niin suorilta käännöksiltä, että niitä ei edes ajattele remasterointeina. Castlevania: Symphony of the Night on kääntynyt PS4:lle todella uskollisena alkuperäiselle. Ääninäyttelyä on lähinnä hiottu, mutta muutoin mikään ei ole muuttunut, vaikka itse olisin kyllä toivottanut tervetulleeksi parannellun grafiikan sekä muutaman pelattavuusmuutoksen, pääasiassa mahdollisuuden syöksyä myös eteenpäin ja käyttää esineitä omalla nappulallaan jne.

Mikä olisi sitten paras tapa kokea klassiset pelit nykyään? Remaster vai remake, sillä nämä kaksi ovat pitkälti ne vaihtoehdot käytännöllisyyden kanssa.

Remaster tuntuu monesti siltä paremmalta ratkaisulta, tiettyjen pelien kanssa, joiden pelattavuus ei ole sieltä heikoimmasta päästä, mutta tietyt pelit eivät vain nykyään ole mielekkäitä pelata. Resident Evil: Code Veronica X, Dino Crisis tai ensimmäinen Silent Hill olisivat kiinnostavia pelejä kokea, mutta tankkikontrollit tekevät niiden pelaamisesta todella epämiellyttävää. Tällöin remasterointi ei välttämättä riitä ja remake tuntuu paremmalta ajatukselta, joskin vaarana on RE2 tapaus, mutta koska näitä pelejä ei ole entuudestaan pelattu (Code Veronica pois lukien), niin mahdollisia muutoksia ei edes tietäisi, eikä silloin menettäisi mitään.

Tiettyjen pelien kanssa taas tyytyisi melko yksinkertaiseen remasterointiin nykylaitteistolle varsin pienillä modernisoinneilla. Hyvin usein tietämättömyys on siunaus mitä remake tapauksiin tulee ja monesti remasterointi tuntuu siltä paremmalta vaihtoehdolta. Puhumattakaan että se on monesti se se vaihtehto joka voisi olla helpompi, nopeampi ja halvempi. Sellaista yksiselitteistä vastausta nyt ei tälläiseen kysymykseen vain ole, koska muuttujia on niin paljon erilaisten pelien kanssa.

Koska nykyään pelattavana on niin iso määrä erilaisia pelejä, joutuu väkisinkin valitsemaan yhden ylitse toisen mikä tarkoittaa sitä, että jos aikaa on rajallisesti (kuten aina) on helposti tilanteessa jossa jo pelkän tarinan loppuun asti katsominen voi viedä niin kauan, että kaikkea muuta ei yksinkertaisesti ehdi tehdä. Sanotaan heti että sellaiset pelit joista oikeasti pitää ja jotka oikeasti koukuttavat, tulee kyllä pelattua kokonaan, sillä silloin en itse oikeastaan edes pelaa mitään muuta. Tälläisissä tilanteissa kaikki muu saa odottaa.

Kyse on yleensä juurikin siitä, että kuinka paljon peli houkuttaa. Jos peli oikeasti kiinnostaa, niin kyllähän siitä haluaa irti mahdollisimman paljon. Pitkissä peleissä se sivutekeminen on helposti melkoista täytettä, minkä vuoksi pelaaminen itsessään ei välttämättä ole ihan niin kiinnostavaa ja houkuttelevaa että ihan kaikkea viitsisi edes alkaa tekemään. Itselläni tosin on vähän sellainen tapa/pakkomielle että pelistä tehdään ihan kaikki, jos se on ylipäätään tullut ostettua. Siitä on tosin päästy aika hyvin irti pelaamalla sellaisia pelejä jossa sitä tekemistä on yksinkertaisesti niin paljon, että koko prosessi tuntuu turhankin isolta. Kuten Assassin's Creed: Valhalla. Kyllähän isoja pelejä on silti pelattu täysin läpi, kuten Witcher 3: Wild Hunt.

Pituus onkin iso tekijä tässä kokonaisuudessa. Jos pelin tarinan pelaa läpi noin 10 tunnissa, niin kyllähän se sivutekeminen oitis alkaa vaikuttaa täysin mahdolliselta suoritteelta, mutta jos pelkästään tarinan läpikäyminen vaatii sen lähemmäs 50 tuntia, niin sen jälkeen on yleensä joka aika kypsä peliin, ellei kyseessä ole aivan erityinen tapaus. Sellaisia erityisiä tapauksia alkaa olla lopulta aika vähän.

Pituuttakin voi tietysti karsia erilaisilla oppailla internetissä, jos vastaan tulee vähänkin sellaisia kohtia joissa ei ole varmaa että mitä pitäisi tehdä ja jos vaikeustason pudottaa alaspäin, niin pelaamista voi myös nopeuttaa jonkin verran. Tietyissä tapauksissa se tosin vie osan pelin painoarvosta pois. Sanotaan että jos pelin on ostanut omaksi, ei tällä ole mitään väliä, koska aikaa on, mutta jos peli on pelattavissa rajallisen ajan, niin kyllä siinä yleensä alkaa etsiä oikoteitä, jos peli oikeasti kiinnostaa.

Loppuviimeksi kyse on kuitenkin siitä että jos peli oikeasti kiinnostaa niin paljon että siinä haluaa tehdä kaiken, niin kyllä siihen sitten löytää sen verran aikaa. Jos pelin tarina ei nappaa ollenkaan, on hyvin todennäköistä, että kyllä se pelaaminen jää todella lyhyeen.

Tietyssä pisteessä kun peli alkaa yleensä menettää sitä tasoaan, ellei pelattavuus ja/tai tarina onnistu kehittymään pelin edetessä hyvää tahtia. Yleensä tämä voi tapahtua sivutekemisen muodossa, sillä monesti tarinaa voi olla haastavaa järkevästi venyttää tiettyä pistettä pidemmälle. Pelattavuudessa vaihtoehtoja on monesti todella paljon, mutta siinä on myös paljon mahdollisuuksia mennä todella pahasti pieleen.

Kingdom Hearts ykkönen ja kakkonen, kuin myös Final Fantasy VII ja VIII ovat yltäneet lähes 100 tuntiin peliajassa ja monista syistä, en eivät merkittävästi ole kärsineet siitä. Sitten on pelejä joilta toivoisi enemmän, mutta samalla miettii, että olisikon lopputulos erilainen. Sly sarjan kakkonen ja kolmonen varsinkin olivat tapauksia joita olisi mielellään pelannut enemmänkin, mutta eivät ne liian lyhyitäkään olleet. Loppuviimeksi on hyvin vaikea sanoa että miten laatu ja määrä vaikuttavat toisiinsa.

Monesti peli alkaa tietyssä kohtaa menettää sitä laatutasoaan, kun se on jatkunut tarpeeksi kauan, ellei sitten jokin pidä sitä tasoa yllä. Erityisen haastavaksi kaikki menee siinä kohtaa kun alkaa miettiä että kuinka pitkä pelin pitäisi ainakin olla. Itse sanoisin että täysihintaisen (noin 60€) pelin pitäisi tarjota ainakin 12 tuntia pelattavaa, jolloin se olisi hinnallisesti suurinpiirtein samoilla kantimilla kuin elokuvat, joissa noin kahden tunnin elokuva on siinä 10€. Tietysti jotkut elokuvat ovat pidempiä ja monet lyhyempiä.

Pelien kanssa kokonaisuus on paljon monimutkaisempi, sillä jotkut pelit ovat huomattavasti halvempia, mutta eivät merkittävästi lyhyempiä. Esimerkiksi The Wolf Among Us oli noin 25€ luokkaa pakettina ja sen läpäisee noin 10 tunnisa, mutta uudelleenpeluuarvo on valtava ja siitä saa helposti 30 tuntia pelattavaa. Tässä tullaankin juurikin siihen pointtiin että paljonko uudelleenpeluuarvoa tai uudelleenkatselua arvoa pelillä/elokuvalla on. Pelin tapauksessa kokemus on tietysti todella erilainen sillä elokuvaan ei katsoja voi vaikuttaa samalla tavalla kuin pelaaja peliin.

Jos tuota haluaa alkaa pätkiä osiin, niin kyllähän siinä voi laskea että saako tietystä pelistä rahallisesti tarpeeksi irti. Karkeasti jos tuota miettii niin se olisi 5 euroa per pelitunti. Mutta samalla tavalla kuin elokuvien kanssa, eihän tuo ajattelumalli vain toimi, sillä jotkut elokuvat jotka kestävät sen kaksi tuntia, eivät vain tarjoa samalla tavalla laatua kuin monet toiset ja jotkut elokuvat jotka kestävät päälle kaksi tuntia, voivat tuntua aivan liian pitkiltä. Tämä pätee myös peleihin, sillä jos laatu on pohjalukemissa, niin silloihan tuo pituus alkaa olla heikkous.

Kysymys voisi myös olla että kumpaa arvostaa itse enemmän; Laatua vai määrää? Omalla kohdalla olen lähinnä huomannut että kyllä se laatu alkaa olla tärkeämpi, sillä jos pelistä saa irti pari kymmentä tuntia kaikkine sivutekemisineen jne ja laatu ei merkittävästi romahda tänä aikana, niin kyllä siitä positiivinen kuva jää. Kun taas jos pelistä saisi irti vaikka 100 tuntia, mutta se alkaisi olla 50 tunnin aikaan jo täyttä tylsää puuroa, niin eihän se ole ideaali tilanne.

Omalla kohdalla olen huomannut että monesti noin 70 tuntia on sellainen, mihin ne pelit joista itse todella olen pitänyt, ovat yltäneet, kun kaikki sivutekeminen on tehty. Tähän ovat päässeet niin Batman: Arkham Knight kuin Middle-Earth: Shadow of War. Tietysti monet huippupelit eivät ole päässeet tähän sillä Uncharted 4: Thief's End taisi jäädä jonnekin 25 tunnin kieppeille eikä Devil May Cry V tai Spyro Reignited trilogy siitä paljoa eroa. The Wolf Among Us lukuisine pelikertoineen ja Red Dead Redemption 2, yhden pelikerran voimalla 50 tunnin kieppeille. Witcher 3: Wild Hunt taas helposti ylitti tuon 70 tuntia. Mitä näillä peleillä on yhteistä, laatu. Vaikka ne tarjosivatkin vaihtelevat määrät pelattavaa niin laadullisessa mielessä ne ovat kaikki hyvin korkealla, vaikkakin erilaisista syistä.

Pelin pituutta olen ennenkin miettinyt, mutta kun kokonaisuutta nyt miettii myös laadun näkövinkkelistä, niin kyllä se kokonaiskuva on aika monimutkainen hahmotettava varsinkin kun kokonaisuuteen vaikuttavat niin monet asiat. Lisäksi laatu ja määrä vaikuttavat monella tavalla myös toisiinsa. Laadukasta pelattavaa toivoo monesti enemmän, mutta olisiko se yhtä laadukasta, jos sitä olisi enemmän?

Noituri on itselleni tuttu sekä pelisarjan että kirjasarjan kautta joten tänä TV-sarjaa aloittaessa tietämys maailmasta, hahmoista ynnä muusta on aika suuria ja ehkä siksi sitä kohtaan on asteittain vähän ylikriittinen. Kiinnostavaa onkin ajatella että miten monet muut voivatkaan tätä kaikkea miettiä. Jotkut ovat saattaneet lukea kirjoja kun taas toiset ovat saattaneet pelata pelejä. Osa ei välttämättä ole tehnyt kumpaakaan.

Itselläni ehkä suurin ensisijainen ongelma oli se että en vain allekirjoita Henry Cavillia Geraltiksi, koska monta parempaakin vaihtoehtoa olisi ollut (esim. Zach McGowan) mutta positiivisena pidän sitä että Cavill on pelannut Witcher 3: Wild Huntin ja osoittanut kiinnostusta sarjaa kohtaan, eli hänellä on ymmärrystä materiaalista. Kyllähän hän myös näyttää suhteellisen sopivalta rooliin eikä hänen suorituksensa nyt mikään epäonnistuminen ole, toisin kuin muutamat hänen elokuvasuorituksensa. Paljon enemmän sarjaa katsottuani, itseäni nyppii muutaman hahmon olomuoto ja roolitus/roolisuoritus. Eniten Triss Merigold joka ei näytä siltä miltä pitäisi, ei tunnu miltä pitäisi eikä hänessä ole yhtään sitä jotakin mitä vaikka pelitrilogiassa hahmossa oli enemmän kuin tarpeeksi. Oli se sitten seksikkyys, asenne tai jokin muu. Se on ehkä itselläni se suurin pettymys sarjan kohdalla, mutta myös j6:n loppupuolella oli eräs todella heikosti tehty hahmo jota ei peleissä näkynyt, oikeasti.

Siitä päästäänkin siihen että miten monet muut vastaavat tilanteet ottavat vastaan. Itse koen että Witcher pelisarja teki valtaosan kirjoista peräisin olevista hahmoista esimerkkilisesti, kuten Geralt, Triss, Yennefer, Ciri ja ties kuin moni muu. Vain harvat olivat sellaisia jotka eivät toimineet, kuten vaikka Lambert tai Radovid. Tästä syystä itse vertaan sarjan versioita pelin versioihin todella vahvasti, koska koin että pelit tekivät todellista kunniaa kirjoille joiden hahmoista tietysti loin mielessäni jonkinlaiset versiot joihin sitten vertasin pelien versioita.

Vaikea onkin sanoa että onko silloin onnekkaampi jos ei tunne maailmaa ollenkaan kun katsoo juurikin vaikka kirjaan pohjautuvan elokuvan tai pelaa kirjasta tehtyä peliä. Vai onko parempi että on jonkinlainen käsitys.

Melkein voisin omakohtaisen kokemuksen kautta todeta että kun on jo olemassa tietty käsistys kokonaisuudesta niin silloin ne virheet ja heikkoudet huomaa helpommin ja niihin tarttuu helpommin samalla aikaa kun ne selvät vahvuudet ottaa paikoin itsestään selvyytenä tai niitä ei noteeraa yhtään niin selvästi. Käyttäen jälleen Noituria esimerkkinä, Witcher 3: Wild Hunt on mestariteos, joten se asettaa korkeita vaatimuksia. Kirjasarja on erinomainen, täynnä potentiaalia ja Netflix sarja taas on kirjalle tyylilisesti ja tarinallisesti uskollinen ja varsin onnistunut versio, mutta joka ei ole kuitenkaan niin hyvä kuin pelisarjan kolmas osa.

Kun miettii että pitäisikö jostakin aiheesta tehdä jokin uusi versio jotta tarinan voi kertoa laajemmalle yleisölle, niin ei siihen taida olla oikeaa vastausta; Että mikä olisi se oikea keino, koska kaikilla on tietyt vahvuutensa. Witcher on tällä hetkellä viimeisin esimerkki siitä, että samasta aiheesta voi tehdä erittäin onnistuneesti niin kirjan, pelin, sarjakuvan kuin tv-sarjankin, miksei joskus myös elokuvaakin...

Mutta kun miettii vähän pidemmälle, kuten omalla kohdalla, niin monesti peleissä joissa pelihahmo on todella hyvä ja samaistuttava, niin silloin teen sellaisia valintoja joita itsekin tekisin. Vastakohtana on sitten se tilanne jossa pelihahmosta ei kummemmin pidä, niin valinnoilla ja näin ollen seurauksilla ei ole niin hirveästi väliä.

Itse en siis todellakaan aina pelaa valintapeliä sillä tavalla, että tekisin niitä valintoja joita itse tekisin, jos olisin kyseisessä tilanteessa. Tämä tulee erityisen selväksi silloin kun pelattavia hahmoja on paljon ja vain osasta pitää. Tällöin huomaan ainakin omalla kohdalla että niiden hyvinen hahmojen tapauksessa pyrin siihen että he pärjäävät, muiden kohtalolla ei ole niinkään väliä ja jos hahmo on sellainen josta ei yhtään tykkää, niin hänen kohtalostaan ei välitä sitäkään vähää.

Eräänä rajoittavana tekijänä on myös se, että miten vapaasti valintoja pystyy tekemään. Mikäli pelissä tullaan usein tilanteeseen jossa ei vain voi tehdä sellaista ratkaisua jonka itse tekisi tai joka miellyttäisi, niin lopulta valinnoista alkaa välittämään vähemmän ja vähemmän. Tässä tullaan siihen seikkaan että miten hyvin peli on loppujen lopuksi tehty ja kirjoitettu.

Monesti tälläisten välimallihahmojen (ei juuri samaistuttava mutta ei nyt huonokaan) kohdalla huomaa monesti että tarinaa pystyy aika vapautuneesti etenemään koska ei ole juuri paineita siitä, että miten pelihahmojen käy. Tietysti heitä nyt ei ehdoin tahdoin saata kuseen, mutta jos he sinne päätyvät, niin ei se niin paljoa harmitakaan.

Osittain tämä ajattelumalli tulee siitä, että monissa peleissä on tälläisiä näennäisiä valintoja jotka eivät loppuviimeksi merkkaa yhtään mitään.

Viimeisenä puolena ovat joissakin tapauksissa Trophyt.

Jos kyseessä on pitkä peli ja platina trophyn saavuttaminen on suhteellisen helpoa, niin kyllä itse tähtään siihen heti, paitsi jos olen suht varma että tulen pelaamaan kyseisen pelin läpi monta kertaa. Itsessäni on sen verran Trophyn metsästäjää että jos listaa on tullut katsottua etukäteen, niin teen suoraan sen valinnasta josta saa trophyn, enempää miettimättä. Siinä vähän pärsää tarinan, mutta varsinkin silloin kun valintoja on vähän ja ne ovat näennäistä vapautta, niin se ei edes kiinnosta.

Tässä samalla voisi myös mainita siitä, että miten kehitän pelihahmoja roolipeleissä ja vastaavissa, sillä tuskin tulee koskaan isommin kirjoitettua tästä aiheesta, tai ainakaan se ei ole nyt suunnitelmissa.

Hyvin usein pääpointtina on se, että hahmo näyttää hienolta, sen sijaan että automaattisesti käyttäisin parhaita saatavilla olevia varusteita. Paras esimerkki on oitis se, että jos miekka on vaihtoehtona niin se on oitis hienomman näköinen ase, kuin merkittävästi parempi sotanuija tai vastaava ja kaikki tämä pätee vielä enemmän vaatetukseen.

Myös se, miten pelihahmon ominaisuuksia kehittää, on monesti erittäin samanlaista. Tietyt avainasiat nousevat poikkeuksetta esille. Yhtenä esimerkkinä on lifesteal tms jossa pelihahmmo parantaa itseään vahingoittaessaan vihollisia. Tämä ominaisuus on sellainen, joka oitis korostuu omassa pelityylissäni ja jos joskus suunnittelisin pomovihollisen josta olisi tarkoitus tehdä mahdollisimma haastava, niin kyllä tämä ominaisuus olisi syy siihen vaikeuteen.

Tämä menee tosiaan ihan toiseen aihepiiriin, mutta nostinpa nyt esille kun tavallaan mahtuu myös otsikon alle.

Valintojen tekeminen peleissä nyt voidaan joka tapauksessa jakaa useaan eri tapaan ja koska toiset valinnat muokkaavat merkittävästi sitä, miten paljon haastavampaa pelaaminen on ja jotkut sitä, miten pelin tarina etenee, niin niitä voi monesti pitää täysin irrallisina toisistaan. Niitä voi tosin myös pitää täysin samanlaisina, sillä tarinallisissa peleissä isona haasteena on se, miten tarina oikeasti kehittyy ja miten vaikeita joidenkin valintojen tekeminen voikaan olla, vaikka ne eivät pelaamisesta haasteellista teekään samalla tavalla kuin monet muut osa-alueet.

PlayStation Plus jäsenyyden kautta tulee nykyään enää se kaksi peliä ja viimeaikoina taso on kokenut kovaa kyytiä. Mutta aina välillä vastaan tulee todellisia helmiä. PS Now tosin on aivan eri maata.

PlayStation Now on kuin yksi iso alelaare. Kuukausimaksu on sitä 15 euron luokkaa, ellei sitten ota pidemmäksi aikaa, esim vuoden tilauksessa kuukausihinnaksi tulee reiska 8 euroa. Kun ottaa huomioon että alelaaripelit ovat monesti sitä alle kympin luokkaa vaikka GameStopissa (riippuen alustasta) niin aika paljon enemmän tässä saa rahalla vastinetta. PS Now kirjastossa kun on se +500 peliä.

Tässä tullaankin siihen kysymykseen että onko tässä liian paljon pelattavaa?

Voisi sanoa että itselläni on nyt tämä tilaus sen verta kauan, että pelattava ei tule äkkiä loppumaan. Itselläni on ollut se nyt jonkin aikaa ja monia pelejä on tullut nopeasti kokeiltua, demomuodollisesti voisi sanoa. Tällöin on tullut huomattua että tietyissä genreissä on tietyt valtavat heikkoudet, heti kun on kyse vähänkin vanhemmasta pelistä.

Toimintaseikkailupelit ovat ehdottamasti niitä joista itse pidän kaikista eniten ja joita olen myös pelannut todella paljon. Tarinalliset pelit nyt genrestä riippumatta kannustavat kokeilemaan hyvin paljon ja niiden kanssa yleensä myös jatkan pidempään.

Kun pelaa vanhoja pelejä niin joskus onnistaa ja joskus taas ei. Eräs mikä tuli vastaan oli Star Wars: Bounty Hunter. Pakko sanoa että siinä pelissä näkyy ikä kaikilla pahimmilla tavoilla. Ohjattavuuden kääntyvyyttä ei voi muuttuu (ja se on väärin päin) ja kamera on aivan liian herkkä. Sitten on se tasoloikka jossa kömpelyys ja yleinen epätarkkuus ovat huipussaan. Samaa maata on myös Damnation joka on suhteellisen hienon näköinen ja kiinnostava tapaus, mutta jonka ohjattavuus ja ammuskelun tarkkuus ja mielekkyys eivät ole mitenkään hyvää tasoa.

FPS peleissä tälläisiä heikkouksia on se tietty tahmaisuus. Ohjattavuudesta puuttuu hyvin vahvasti se tarkkuus mitä monilta nykyajanpeleiltä jo odottaa. Itse olen kokeillut suhteellisen nopeasti niin Killzonea, Ragea kuin Duke Nukem Forveria ja Painkilleria. Kaikissa kestää hetki päästä kunnolla sisään siihen ohjattavuuteen. Itse en juuri säätele herkkyyttä vaan pyrin enemmänkin tottumaan ohjattavuuteen. Monissa hyvissä räiskinnöissä se todellakin onnistuu.

Tappelupelien tapauksessa on enemmänkin kyse siitä ohjattavuuden jouhevuudesta. Kuinka hyvin pystyt saamaan iskuja perille ja torjumaan hyökkäyksiä ja kuinka helppoa erikoisliikkeiden tekeminen on. Mortal Kombat, Dead or Alive ja Street Fighter ovat varmaan niitä yleisesti kaikkein tunnetuimpia tappelupelejä, mutta myös Guilty Gear ja BlazBlu pääsivät osaksi vertailua. Näissäkin se ikä näkyy, mutta ei yhtään niin selvästi kuin räiskintäpeleissä. Tappelupeleissa ohjattavuus ei niinkään kärsi iästä.

Pulmapelien tapauksessa yleensä mennään nopean kokeilun metodilla, ellei kyseinen peli oikeasti nappaa. Silloin sen parissa saattaa viihtyä vähän pidempäänkin, mutta nämä eivät ole juuri minen tyylisiäni pelejä.joten ne jäävät nopeasti sivuun.

Kuinka paljon pelattavaa sitten on liikaa?

PS Now on kuin pleikkarin Netflix, täynnä sisältöä jota pelaaja saa itse käyttään haluamallaan tavalla. Osan peleistä voi ladata konsolille jolloin sen pelaaminen on vaivatonta. Osaa pitää streemata, jolloin hyvä internetyhteys vaatii veronsa. Onko netflixissa liikaa katsottavaa? Ei oikeastaan joten ei PS Now'ssa ole liikaa pelattavaa.

Tämä nousee itselläni esiin lähinnä siksi, koska aikaa on niin rajallisesti. Kaikelle ei vain ole aikaa joten sitä joutuu valitsemaan useista vaihtoehdoista. Itse olen valikoinut itselleni ison joukon pelejä jotka kiinnostavat. Vaikeus onkin siinä että ei tiedä että mihin peliin oikeasti haluaisikaan uppoutua. Tietysti ajoittain tulee vastaan niitä tapauksia joihin uppoutuu sitten oitis aivan täysin.

Jotkut pelit ovat sellaisia että niitä todella haluaisi pelata, mutta niissä näkyy se ikä sen verran että viitsi. Sitten on niitä pelejä joita on kehuttu maasta seitsemänteen taivaaseen, että niitä haluaisi kokeilla. Sitten on pelejä joita voisi joskus pelata. Loppuviimeksi se kaikki menee niin fiilikseen mukaan. Joskus tekee mieli ampua kaikkea mikä liikkuu, joskus tapella ja joskus vain nauttia tarinasta ilman mitään sen ihmeellisempää.

Vastapainona ehdotuksissa on ollut niin monta niin huonoa kandidaattia että en edes mainitse keitä he ovat. Täytyy kuitenkin sanoa että heidän kohdallaan tulee välittömästi mielikuvia siitä, miten huonosti niin monta loistavaa hahmoa on roolitettu. Jon Bertnhal on aivan surkea Punisher eikä minulla ole millään tavalla positiivisia odotuksia siitä, millaisen roolin Henry Cavil tulee vetämään Geraltina, Witcherissä. Monet näistä Batman kandidaateistani olisivat olleet aivan loistavia valintoja myös Punsiheriksi ja osa kelvollisia Geraltiksi, vaikka ykkösvalintani Geraltin rooliin oli alusta asti ja ylivoimaisesti Zach McGowan.

Mutta pari asiaa olen kuitenkin oppinut. Vaikka valittu näyttelijä vaikuttaisi kuinka hyvältä valinnalta tai kuinka huonolta valinnalta, niin mitä vain voi tapahtua. Tuskin kovinkaan monella oli isoja odotuksia Heat Ledgerin Jokerista, itse en sitä silloin suoraan tyrmännyt, mutta en odottanut mitään oikeasti ihmeellistä, kun tiesin näyttelijän pääasiassa Ritarin Tarinasta ja vaikka Willem Dafoe olisikin ollut oma ykkösvalintani. Sama tapahtui Tom Hardyn Banen kanssa jonka olin alustavasti nähnyt Inceptionissa, tosin hänen parhaita roolejaan alkoi pudota nopeasti Dark Knight Risesin jälkeen. Näitä kahta yhdistää se että kumpikaan näyttelijä ei ollut itselleni erityisen tuttu, ennen näitä rooleja. Batman teemassa jatkaen, Christian Bale ei myöskään ollut itselleni tuttu kuin lähinni Tulen Valtakunnasta, mutta hänen Batman roolinsa ei loppuviimeksi noussut niiden parhaiden joukkoon eikä hän ole näyttelijänä juuri kovinkaan hyvä.

Sitten on tietysti tämä koko Ben Affleck asetelma ja ja DCEU:n kananlento. Affleck ei ole Batman huonoimmasta päästä mutta elokuvat ja käsikirjoitus eivät juuri hahmoa imartele.

Se minkä olen todella oppinut monia erilaisia roolituksia seuranneena ja lopputuloksia tarkkailleena on se, että yllätyksiä tapahtuu, mutta jokaista positiivista yllätystä kohden löytyy helposti kourallinen niitä tapauksia kun se ensimmäinen tulkinta on osunut oikeaan. Todella monta surkeaa roolivalintaa on tullut vastaan. Batman saattaa vain olla seuraava uhri tässä.

Mutta vastapainona eräästä asiasta olen pystynyt monesti ottamaan lohtua: Vaikka roolin valittu henkilö olisi kuinka huonolta tuntuva valinta hyvänsä, niin valinta olisi voinut osuva paljon huonomminkin. Vaikka Punisher on ehkä huonoimpia roolituksia pitkään aikaan ja Geralt saattaa hyvinkin ottaa kakkossijan tässä tapauksessa, niin Batmaniin on ehdolla niin monta sellaistakin nimeä joista en tiedä juuri mitään yhtä elokuvaa lukuunottamatta, että vaikka sieltä valikoituisikin joku itselleni lähes täysin tuntematon, niin se olisi huomattavasti parempi, kuin joku sellainen josta en itse tykkää yhtään.

Syksyllä 2018 Spyro tekee kuitenkin paluun ja toivottavasti sitä kautta pelintekijät varsinkin Sonylla heräävät siihen todellisuuteen, että Spyro peleille on kysyntää.

Spyro Reignited trilogy on kaavailtu ilmestyväksi 21 syyskuuta ja se pitää sisällään Insomniacin Spyro trilogian, jonka saa btw ladattua alkuperäisessä muodossaan PSN:stä. Tämä on käytännössä hetki jota itse olen odottanut siitä asti kun Crash Nsane trilogy ilmestyi. Itse panin tämän merkille 6.4.

Nyt keskityn itse yksipelinkampanjaan tai pelin tarinaan. En puhu peleistä joissa pituutta tulee moninpelistä (League of Legends, Smite, Overwatch...) jota pelataan verkossa, enkä myöskään puhua peleistä jotka käyttävät yhtä simppeliä ideaa oli sitten online tai offline (Gwent, Tetris...).

Tätä tilannetta voi alkaa miettiä useammalla tavalla. Itse mietin ensiksi sitä, että millaiset ne 10 tuntia olivat? Pelissä nimittäin on niin paljon liikkuvia osia, että pituus ei ole aina laadun tae. Otan yhtenä erittäin hyvänä esimerkkinä Naughty Dogin Uncharted 4: Thief's End pelin. Sen pituus on keskivertopelaajalla karkeasti arvitoituna 10-20 tuntia. Veikkaisin että itse käytin ensimmäiseen pelikertaani vähän vajaa 25 tuntia. Peli on todella hienon näköinen ja kokemuksesta tiedän että Uncharted peleissä on paljon piilotettua tavaraa ja parissa kentässä on todella paljon tutkittavaa. Sitten kun tietää tasan tarkkaan mitä pelissä tulee missäkin paikassa tehdä, niin kyllä tämän pelaa läpi alle 10 tunnissa.

Uudelleenpeluuarvo on eräs puoli mikä on näillä lyhyemmillä peleillä helposti todella vahva, jos peli on mitenkään miellyttävä. Unchartedin tapauksessa se johtuu siitä että pelin grafiikoita voi muokata todella paljon, itse pidin todella paljon sarjakuvamaisesta ulkoasusta ja olihan se pirun hauskaa leikkiä millä tahansa haluamallaan aseella ja mahdollisesti parilla lisätehosteella.

Toisena esimerkkinä käytän peliä Wolf Among Us, Telltale Gamesin mestariteosta. Tämän pelin läpäisyaika ensimmäisellä kerralla oli noin 12 tuntia. Wolf Among Us on tosin tarinakeskeinen peli joka koostuu viidestä jaksosta joista jokaisen pelaa läpi siinä kahdessa tunnissa, parissa jaksossa voi olla vähän enemmän sisältöä. Mutta Wolf Among Us on myös sellainen peli jonka pelaa erittäin mielellään läpi myös uudestaan. Valintojen mukaan etenevät pelit kestävät helposti parikin uudelleenpeluukertaa ja sanoisin että olen itse pelannut tämän pelin läpi ainakin viidesti.

Mitä tulee näihin massiivisiin useiden kymmenien tuntien peleihin, niin Witcher 3: Wild Hunt sekä valtaosa Kingdom Hearts ja Final Fantasy peleistä nousevat minulla niihin peleihin joihin on saanut uppoamaan yli 100 tuntia. Witcher kolmosen tapauksessa kyseessä on niin laaja peli, että vaikka sillä on uudelleenpeluuarvoa, niin aikaa sen pelaamiseen vain ei meinaa koskaan olla tarpeeksi. Witcher on tarinallisesti erittäin vahva peli ja sisältöä on runsaasti. Sitä ei kovin helposti aleta pelaamaan alusta asti.

Tälläisten pelien alusta aloittaminen on minulle myös hivenen hankalaa siksi, että kun olen pelannut pitkään ja hyvin kehitetyllä hahmolla ja kaikilla parhailla varusteilla, niin ei ole helppoa aloittaa alusta. Myös monien tehtävien suorittamisen jälkeen ei ole helppoa tyhjentää karttaa ja alkaa taas tutkimaan kaikkia paikkoja uudestaan.

Sanoisin että pituus ei automaattisesti määritä sitä, onko peli hyvä vai huono. Tietenkin monissa tapauksissa sillä on väliä että kuinka kauan pelistä irtoaa pelattavaa, mutta jos peli muuttuu pakkopullaksi ja sen pelaaminen ei ole hauskaa, niin onko pituus silloin edes hyvä asia, ei välttämättä. Niitäkin pelejä on tullut vastaan jotka ovat oikeasti aika tylsiä ja itse olen tällä Trophy-aikakaudella juurikin niitä pelaajia (olin tosin jo aiemmin) jotka eivät jätä peliä kesken kun ovat sen aloittaneet.Se että peliä ei jätä kesken, saa näkemään tämän pituuden uudella tavalla. Jos peli ei tunnu kovin hyvältä, niin se pituus ei ole plussaa.

Sanoisin että jos pelistä riittää pelattavaa 10 tunniksi, niin se on ihan hyvä. Silloin peli ei ole liian lyhyt, mutta sanotaan että 5 tuntia on liian lyhyt aika täyshintaiselle pelille. Jos pelin läpäisemiseen kuluu yli 25 tuntia, niin silloin on kyseessä pitkä peli. 

Nämä ovat sellaisia asioita jotka riippuvat niin paljon siitä että mistä itse pitää. Esimerkiksi Fallout sarjan pelit pitävät sisällään paljon pelattavaa, mutta en pidä niitä järin hyvinä tai kiinnostavina. Ehkä parhaita pelejä, jos katsotaan pelkkää pituutta, ovat Rocksteadyn Arkham trilogia, Middle-Earth Shadow sarja sekä Last of Us ja Unchartedit. Ne eivät ole liian pitkiä tai liian lyhyitä. Niiden tarina tai pelattavuus ei ala liikaa toistaa itseään läpiipeluun aikana. Myös Kingdom Hearts pelit mahtuvat tähän kategoriaan. Final Fantasy sarja on myös tälläinen, mutta se on enemmänkin tällä puolella jossa pelattavuutta tulee lisää sivuaktiviteeteistä tai grindaamisesta.

Tämä on sellainen aihe joka herättää paljon mielipiteitä, mutta johon on loppuviimeksi hyvin vaikea vastata. Siitä voi vain herättää keskustelua ja tarjota tapoja ajatella sitä.

Keväässä on kyllä on puolensa mutta itse pidän pimeästä vuoden ajasta.

Talvessa on myös puolensa hyvät ja huonot ja ne liittyvät niin ikään lumeen ja kylmyyteen.

Kesässä on niin ikään myös hyvät ja huonot puolet kuumuus nyt päällimmäisenä.

Syksyssä hyvät ja huonot puolet ovat parhaassa synergiassa ja muutenkin syys aikaan on enemmän niitä hyviä kuin huonoja puolia, ainakin näin omasta mielestäni. Ei ole liian kylmä kuin talvella tai liian kuuma kuin kesällä. Alkusyksystä järvissä vesikin on vielä paikoitellen viileää eikä kylmää. Lisäksi syksyllä on ehkä se aliarvostetuin juhla, Halloween.