Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


tiistai, 5. toukokuu 2020

Laatu vai määrä?

Mitä tulee varsinkin peleihin niin laatu ja määrä voivat olla hyvin moninmutkainen kokonaisuus. Itse sanoisin että PS2 aikakaudella pelit olivat varsin sopivan pituisia ja myös todella laadukkaasti tehtyjä. Sittemmin tämä herkkä tasapaino on enemmän ja enemmän horjunut.

Tietyssä pisteessä kun peli alkaa yleensä menettää sitä tasoaan, ellei pelattavuus ja/tai tarina onnistu kehittymään pelin edetessä hyvää tahtia. Yleensä tämä voi tapahtua sivutekemisen muodossa, sillä monesti tarinaa voi olla haastavaa järkevästi venyttää tiettyä pistettä pidemmälle. Pelattavuudessa vaihtoehtoja on monesti todella paljon, mutta siinä on myös paljon mahdollisuuksia mennä todella pahasti pieleen.

Kingdom Hearts ykkönen ja kakkonen, kuin myös Final Fantasy VII ja VIII ovat yltäneet lähes 100 tuntiin peliajassa ja monista syistä, en eivät merkittävästi ole kärsineet siitä. Sitten on pelejä joilta toivoisi enemmän, mutta samalla miettii, että olisikon lopputulos erilainen. Sly sarjan kakkonen ja kolmonen varsinkin olivat tapauksia joita olisi mielellään pelannut enemmänkin, mutta eivät ne liian lyhyitäkään olleet. Loppuviimeksi on hyvin vaikea sanoa että miten laatu ja määrä vaikuttavat toisiinsa.


Monesti peli alkaa tietyssä kohtaa menettää sitä laatutasoaan, kun se on jatkunut tarpeeksi kauan, ellei sitten jokin pidä sitä tasoa yllä. Erityisen haastavaksi kaikki menee siinä kohtaa kun alkaa miettiä että kuinka pitkä pelin pitäisi ainakin olla. Itse sanoisin että täysihintaisen (noin 60€) pelin pitäisi tarjota ainakin 12 tuntia pelattavaa, jolloin se olisi hinnallisesti suurinpiirtein samoilla kantimilla kuin elokuvat, joissa noin kahden tunnin elokuva on siinä 10€. Tietysti jotkut elokuvat ovat pidempiä ja monet lyhyempiä.

Pelien kanssa kokonaisuus on paljon monimutkaisempi, sillä jotkut pelit ovat huomattavasti halvempia, mutta eivät merkittävästi lyhyempiä. Esimerkiksi The Wolf Among Us oli noin 25€ luokkaa pakettina ja sen läpäisee noin 10 tunnisa, mutta uudelleenpeluuarvo on valtava ja siitä saa helposti 30 tuntia pelattavaa. Tässä tullaankin juurikin siihen pointtiin että paljonko uudelleenpeluuarvoa tai uudelleenkatselua arvoa pelillä/elokuvalla on. Pelin tapauksessa kokemus on tietysti todella erilainen sillä elokuvaan ei katsoja voi vaikuttaa samalla tavalla kuin pelaaja peliin.

Jos tuota haluaa alkaa pätkiä osiin, niin kyllähän siinä voi laskea että saako tietystä pelistä rahallisesti tarpeeksi irti. Karkeasti jos tuota miettii niin se olisi 5 euroa per pelitunti. Mutta samalla tavalla kuin elokuvien kanssa, eihän tuo ajattelumalli vain toimi, sillä jotkut elokuvat jotka kestävät sen kaksi tuntia, eivät vain tarjoa samalla tavalla laatua kuin monet toiset ja jotkut elokuvat jotka kestävät päälle kaksi tuntia, voivat tuntua aivan liian pitkiltä. Tämä pätee myös peleihin, sillä jos laatu on pohjalukemissa, niin silloihan tuo pituus alkaa olla heikkous.


Kysymys voisi myös olla että kumpaa arvostaa itse enemmän; Laatua vai määrää? Omalla kohdalla olen lähinnä huomannut että kyllä se laatu alkaa olla tärkeämpi, sillä jos pelistä saa irti pari kymmentä tuntia kaikkine sivutekemisineen jne ja laatu ei merkittävästi romahda tänä aikana, niin kyllä siitä positiivinen kuva jää. Kun taas jos pelistä saisi irti vaikka 100 tuntia, mutta se alkaisi olla 50 tunnin aikaan jo täyttä tylsää puuroa, niin eihän se ole ideaali tilanne.

Omalla kohdalla olen huomannut että monesti noin 70 tuntia on sellainen, mihin ne pelit joista itse todella olen pitänyt, ovat yltäneet, kun kaikki sivutekeminen on tehty. Tähän ovat päässeet niin Batman: Arkham Knight kuin Middle-Earth: Shadow of War. Tietysti monet huippupelit eivät ole päässeet tähän sillä Uncharted 4: Thief's End taisi jäädä jonnekin 25 tunnin kieppeille eikä Devil May Cry V tai Spyro Reignited trilogy siitä paljoa eroa. The Wolf Among Us lukuisine pelikertoineen ja Red Dead Redemption 2, yhden pelikerran voimalla 50 tunnin kieppeille. Witcher 3: Wild Hunt taas helposti ylitti tuon 70 tuntia. Mitä näillä peleillä on yhteistä, laatu. Vaikka ne tarjosivatkin vaihtelevat määrät pelattavaa niin laadullisessa mielessä ne ovat kaikki hyvin korkealla, vaikkakin erilaisista syistä.

Pelin pituutta olen ennenkin miettinyt, mutta kun kokonaisuutta nyt miettii myös laadun näkövinkkelistä, niin kyllä se kokonaiskuva on aika monimutkainen hahmotettava varsinkin kun kokonaisuuteen vaikuttavat niin monet asiat. Lisäksi laatu ja määrä vaikuttavat monella tavalla myös toisiinsa. Laadukasta pelattavaa toivoo monesti enemmän, mutta olisiko se yhtä laadukasta, jos sitä olisi enemmän?

perjantai, 20. joulukuu 2019

Peli, elokuva, kirja, tv-sarja, sarjakuva...

Tänään Netflixiin ilmestynyt Witcher sarja perustuu puolalaisen Andrzej Sapkowskin kirjasarjaan josta on myös pelisarjakin tehty, CD Projek REDin toimesta ja sarjakuviakin aiheesta löytyy. Sormusten Herra tasoinen elokuva vain puuttuu mutta TV-sarjani tarinan pystyy hyvin kertomaan. Vai pitäisikö sanoa, tarinaa pystyy kertomaan.

Noituri on itselleni tuttu sekä pelisarjan että kirjasarjan kautta joten tänä TV-sarjaa aloittaessa tietämys maailmasta, hahmoista ynnä muusta on aika suuria ja ehkä siksi sitä kohtaan on asteittain vähän ylikriittinen. Kiinnostavaa onkin ajatella että miten monet muut voivatkaan tätä kaikkea miettiä. Jotkut ovat saattaneet lukea kirjoja kun taas toiset ovat saattaneet pelata pelejä. Osa ei välttämättä ole tehnyt kumpaakaan.


Itselläni ehkä suurin ensisijainen ongelma oli se että en vain allekirjoita Henry Cavillia Geraltiksi, koska monta parempaakin vaihtoehtoa olisi ollut (esim. Zach McGowan) mutta positiivisena pidän sitä että Cavill on pelannut Witcher 3: Wild Huntin ja osoittanut kiinnostusta sarjaa kohtaan, eli hänellä on ymmärrystä materiaalista. Kyllähän hän myös näyttää suhteellisen sopivalta rooliin eikä hänen suorituksensa nyt mikään epäonnistuminen ole, toisin kuin muutamat hänen elokuvasuorituksensa. Paljon enemmän sarjaa katsottuani, itseäni nyppii muutaman hahmon olomuoto ja roolitus/roolisuoritus. Eniten Triss Merigold joka ei näytä siltä miltä pitäisi, ei tunnu miltä pitäisi eikä hänessä ole yhtään sitä jotakin mitä vaikka pelitrilogiassa hahmossa oli enemmän kuin tarpeeksi. Oli se sitten seksikkyys, asenne tai jokin muu. Se on ehkä itselläni se suurin pettymys sarjan kohdalla, mutta myös j6:n loppupuolella oli eräs todella heikosti tehty hahmo jota ei peleissä näkynyt, oikeasti.

Siitä päästäänkin siihen että miten monet muut vastaavat tilanteet ottavat vastaan. Itse koen että Witcher pelisarja teki valtaosan kirjoista peräisin olevista hahmoista esimerkkilisesti, kuten Geralt, Triss, Yennefer, Ciri ja ties kuin moni muu. Vain harvat olivat sellaisia jotka eivät toimineet, kuten vaikka Lambert tai Radovid. Tästä syystä itse vertaan sarjan versioita pelin versioihin todella vahvasti, koska koin että pelit tekivät todellista kunniaa kirjoille joiden hahmoista tietysti loin mielessäni jonkinlaiset versiot joihin sitten vertasin pelien versioita.


Vaikea onkin sanoa että onko silloin onnekkaampi jos ei tunne maailmaa ollenkaan kun katsoo juurikin vaikka kirjaan pohjautuvan elokuvan tai pelaa kirjasta tehtyä peliä. Vai onko parempi että on jonkinlainen käsitys.

Melkein voisin omakohtaisen kokemuksen kautta todeta että kun on jo olemassa tietty käsistys kokonaisuudesta niin silloin ne virheet ja heikkoudet huomaa helpommin ja niihin tarttuu helpommin samalla aikaa kun ne selvät vahvuudet ottaa paikoin itsestään selvyytenä tai niitä ei noteeraa yhtään niin selvästi. Käyttäen jälleen Noituria esimerkkinä, Witcher 3: Wild Hunt on mestariteos, joten se asettaa korkeita vaatimuksia. Kirjasarja on erinomainen, täynnä potentiaalia ja Netflix sarja taas on kirjalle tyylilisesti ja tarinallisesti uskollinen ja varsin onnistunut versio, mutta joka ei ole kuitenkaan niin hyvä kuin pelisarjan kolmas osa.

Kun miettii että pitäisikö jostakin aiheesta tehdä jokin uusi versio jotta tarinan voi kertoa laajemmalle yleisölle, niin ei siihen taida olla oikeaa vastausta; Että mikä olisi se oikea keino, koska kaikilla on tietyt vahvuutensa. Witcher on tällä hetkellä viimeisin esimerkki siitä, että samasta aiheesta voi tehdä erittäin onnistuneesti niin kirjan, pelin, sarjakuvan kuin tv-sarjankin, miksei joskus myös elokuvaakin...

lauantai, 5. lokakuu 2019

Miten teen valintoja peleissä?

Itse pelaan todella paljon sellaisia pelejä joissa valinnat ovat iso osa kokonaisuutta. Näin ollen pelissä tehdyt valinnat ohjaavat tarinaa tiettyyn suuntaan. Mutta miten tälläisisä peleissä sitten tekee valintoja? Se helpoin vastaus lienee, oman mielen mukaan.

Mutta kun miettii vähän pidemmälle, kuten omalla kohdalla, niin monesti peleissä joissa pelihahmo on todella hyvä ja samaistuttava, niin silloin teen sellaisia valintoja joita itsekin tekisin. Vastakohtana on sitten se tilanne jossa pelihahmosta ei kummemmin pidä, niin valinnoilla ja näin ollen seurauksilla ei ole niin hirveästi väliä.

Itse en siis todellakaan aina pelaa valintapeliä sillä tavalla, että tekisin niitä valintoja joita itse tekisin, jos olisin kyseisessä tilanteessa. Tämä tulee erityisen selväksi silloin kun pelattavia hahmoja on paljon ja vain osasta pitää. Tällöin huomaan ainakin omalla kohdalla että niiden hyvinen hahmojen tapauksessa pyrin siihen että he pärjäävät, muiden kohtalolla ei ole niinkään väliä ja jos hahmo on sellainen josta ei yhtään tykkää, niin hänen kohtalostaan ei välitä sitäkään vähää.


Eräänä rajoittavana tekijänä on myös se, että miten vapaasti valintoja pystyy tekemään. Mikäli pelissä tullaan usein tilanteeseen jossa ei vain voi tehdä sellaista ratkaisua jonka itse tekisi tai joka miellyttäisi, niin lopulta valinnoista alkaa välittämään vähemmän ja vähemmän. Tässä tullaan siihen seikkaan että miten hyvin peli on loppujen lopuksi tehty ja kirjoitettu.

Monesti tälläisten välimallihahmojen (ei juuri samaistuttava mutta ei nyt huonokaan) kohdalla huomaa monesti että tarinaa pystyy aika vapautuneesti etenemään koska ei ole juuri paineita siitä, että miten pelihahmojen käy. Tietysti heitä nyt ei ehdoin tahdoin saata kuseen, mutta jos he sinne päätyvät, niin ei se niin paljoa harmitakaan.

Osittain tämä ajattelumalli tulee siitä, että monissa peleissä on tälläisiä näennäisiä valintoja jotka eivät loppuviimeksi merkkaa yhtään mitään.


Viimeisenä puolena ovat joissakin tapauksissa Trophyt.

Jos kyseessä on pitkä peli ja platina trophyn saavuttaminen on suhteellisen helpoa, niin kyllä itse tähtään siihen heti, paitsi jos olen suht varma että tulen pelaamaan kyseisen pelin läpi monta kertaa. Itsessäni on sen verran Trophyn metsästäjää että jos listaa on tullut katsottua etukäteen, niin teen suoraan sen valinnasta josta saa trophyn, enempää miettimättä. Siinä vähän pärsää tarinan, mutta varsinkin silloin kun valintoja on vähän ja ne ovat näennäistä vapautta, niin se ei edes kiinnosta.

perjantai, 17. toukokuu 2019

Liikaa pelattavaa?

Vastikään PlayStation Nown hankkineena olen päässyt pelaamaan monia sellaisia pelejä joita ei niiden julkaisuaikaan päässyt pelaamaan. Osa sellaisia joita ei koskaan joko löytänyt mistään tai parempien pelien takia tullut hankkineeksi. Joissakin tapauksissa syynä on myös se että niiden nimi tai kannen ulkoasu ei vetänyt puoleensa juuri millään tavalla. Sitten on niitä tapauksia joita olisi voinut joskus kokeilla.

PlayStation Plus jäsenyyden kautta tulee nykyään enää se kaksi peliä ja viimeaikoina taso on kokenut kovaa kyytiä. Mutta aina välillä vastaan tulee todellisia helmiä. PS Now tosin on aivan eri maata.

PlayStation Now on kuin yksi iso alelaare. Kuukausimaksu on sitä 15 euron luokkaa, ellei sitten ota pidemmäksi aikaa, esim vuoden tilauksessa kuukausihinnaksi tulee reiska 8 euroa. Kun ottaa huomioon että alelaaripelit ovat monesti sitä alle kympin luokkaa vaikka GameStopissa (riippuen alustasta) niin aika paljon enemmän tässä saa rahalla vastinetta. PS Now kirjastossa kun on se +500 peliä.

Tässä tullaankin siihen kysymykseen että onko tässä liian paljon pelattavaa?


Voisi sanoa että itselläni on nyt tämä tilaus sen verta kauan, että pelattava ei tule äkkiä loppumaan. Itselläni on ollut se nyt jonkin aikaa ja monia pelejä on tullut nopeasti kokeiltua, demomuodollisesti voisi sanoa. Tällöin on tullut huomattua että tietyissä genreissä on tietyt valtavat heikkoudet, heti kun on kyse vähänkin vanhemmasta pelistä.

Toimintaseikkailupelit ovat ehdottamasti niitä joista itse pidän kaikista eniten ja joita olen myös pelannut todella paljon. Tarinalliset pelit nyt genrestä riippumatta kannustavat kokeilemaan hyvin paljon ja niiden kanssa yleensä myös jatkan pidempään.

Kun pelaa vanhoja pelejä niin joskus onnistaa ja joskus taas ei. Eräs mikä tuli vastaan oli Star Wars: Bounty Hunter. Pakko sanoa että siinä pelissä näkyy ikä kaikilla pahimmilla tavoilla. Ohjattavuuden kääntyvyyttä ei voi muuttuu (ja se on väärin päin) ja kamera on aivan liian herkkä. Sitten on se tasoloikka jossa kömpelyys ja yleinen epätarkkuus ovat huipussaan. Samaa maata on myös Damnation joka on suhteellisen hienon näköinen ja kiinnostava tapaus, mutta jonka ohjattavuus ja ammuskelun tarkkuus ja mielekkyys eivät ole mitenkään hyvää tasoa.

FPS peleissä tälläisiä heikkouksia on se tietty tahmaisuus. Ohjattavuudesta puuttuu hyvin vahvasti se tarkkuus mitä monilta nykyajanpeleiltä jo odottaa. Itse olen kokeillut suhteellisen nopeasti niin Killzonea, Ragea kuin Duke Nukem Forveria ja Painkilleria. Kaikissa kestää hetki päästä kunnolla sisään siihen ohjattavuuteen. Itse en juuri säätele herkkyyttä vaan pyrin enemmänkin tottumaan ohjattavuuteen. Monissa hyvissä räiskinnöissä se todellakin onnistuu.

Tappelupelien tapauksessa on enemmänkin kyse siitä ohjattavuuden jouhevuudesta. Kuinka hyvin pystyt saamaan iskuja perille ja torjumaan hyökkäyksiä ja kuinka helppoa erikoisliikkeiden tekeminen on. Mortal Kombat, Dead or Alive ja Street Fighter ovat varmaan niitä yleisesti kaikkein tunnetuimpia tappelupelejä, mutta myös Guilty Gear ja BlazBlu pääsivät osaksi vertailua. Näissäkin se ikä näkyy, mutta ei yhtään niin selvästi kuin räiskintäpeleissä. Tappelupeleissa ohjattavuus ei niinkään kärsi iästä.

Pulmapelien tapauksessa yleensä mennään nopean kokeilun metodilla, ellei kyseinen peli oikeasti nappaa. Silloin sen parissa saattaa viihtyä vähän pidempäänkin, mutta nämä eivät ole juuri minen tyylisiäni pelejä.joten ne jäävät nopeasti sivuun.


Kuinka paljon pelattavaa sitten on liikaa?

PS Now on kuin pleikkarin Netflix, täynnä sisältöä jota pelaaja saa itse käyttään haluamallaan tavalla. Osan peleistä voi ladata konsolille jolloin sen pelaaminen on vaivatonta. Osaa pitää streemata, jolloin hyvä internetyhteys vaatii veronsa. Onko netflixissa liikaa katsottavaa? Ei oikeastaan joten ei PS Now'ssa ole liikaa pelattavaa.

Tämä nousee itselläni esiin lähinnä siksi, koska aikaa on niin rajallisesti. Kaikelle ei vain ole aikaa joten sitä joutuu valitsemaan useista vaihtoehdoista. Itse olen valikoinut itselleni ison joukon pelejä jotka kiinnostavat. Vaikeus onkin siinä että ei tiedä että mihin peliin oikeasti haluaisikaan uppoutua. Tietysti ajoittain tulee vastaan niitä tapauksia joihin uppoutuu sitten oitis aivan täysin.

Jotkut pelit ovat sellaisia että niitä todella haluaisi pelata, mutta niissä näkyy se ikä sen verran että viitsi. Sitten on niitä pelejä joita on kehuttu maasta seitsemänteen taivaaseen, että niitä haluaisi kokeilla. Sitten on pelejä joita voisi joskus pelata. Loppuviimeksi se kaikki menee niin fiilikseen mukaan. Joskus tekee mieli ampua kaikkea mikä liikkuu, joskus tapella ja joskus vain nauttia tarinasta ilman mitään sen ihmeellisempää.

torstai, 21. maaliskuu 2019

Seuraava Batman, Punisher, Geralt...

Internetissä on paljon puhetta ja arvuuttelua siitä että kuka mahdollisesti tulisi olemaan seuraava Batman. Lepakkomiehiä on ollut todella monenlaisia, laidasta laitaan. Osa tietenkin on parempia kuin toiset ja kaikilla nyt on varmasti omat suosikkinsa. Jos itse saisin päättää olisi Hugh Jackman tietenkin paras valinta mutta hyviä varavaihtoehtoja on niin Luke Evans, Johnny Messner, Alex O'Loughlin sekä Anson Mount. Eivätkä muutamat ehdokkaat kuten Jon Hamm, Josh Brolin tai David Boreanaz mitenkään huonoja vaihtoehtoja ole.

Vastapainona ehdotuksissa on ollut niin monta niin huonoa kandidaattia että en edes mainitse keitä he ovat. Täytyy kuitenkin sanoa että heidän kohdallaan tulee välittömästi mielikuvia siitä, miten huonosti niin monta loistavaa hahmoa on roolitettu. Jon Bertnhal on aivan surkea Punisher eikä minulla ole millään tavalla positiivisia odotuksia siitä, millaisen roolin Henry Cavil tulee vetämään Geraltina, Witcherissä. Monet näistä Batman kandidaateistani olisivat olleet aivan loistavia valintoja myös Punsiheriksi ja osa kelvollisia Geraltiksi, vaikka ykkösvalintani Geraltin rooliin oli alusta asti ja ylivoimaisesti Zach McGowan.

Mutta pari asiaa olen kuitenkin oppinut. Vaikka valittu näyttelijä vaikuttaisi kuinka hyvältä valinnalta tai kuinka huonolta valinnalta, niin mitä vain voi tapahtua. Tuskin kovinkaan monella oli isoja odotuksia Heat Ledgerin Jokerista, itse en sitä silloin suoraan tyrmännyt, mutta en odottanut mitään oikeasti ihmeellistä, kun tiesin näyttelijän pääasiassa Ritarin Tarinasta ja vaikka Willem Dafoe olisikin ollut oma ykkösvalintani. Sama tapahtui Tom Hardyn Banen kanssa jonka olin alustavasti nähnyt Inceptionissa, tosin hänen parhaita roolejaan alkoi pudota nopeasti Dark Knight Risesin jälkeen. Näitä kahta yhdistää se että kumpikaan näyttelijä ei ollut itselleni erityisen tuttu, ennen näitä rooleja. Batman teemassa jatkaen, Christian Bale ei myöskään ollut itselleni tuttu kuin lähinni Tulen Valtakunnasta, mutta hänen Batman roolinsa ei loppuviimeksi noussut niiden parhaiden joukkoon eikä hän ole näyttelijänä juuri kovinkaan hyvä.

Sitten on tietysti tämä koko Ben Affleck asetelma ja ja DCEU:n kananlento. Affleck ei ole Batman huonoimmasta päästä mutta elokuvat ja käsikirjoitus eivät juuri hahmoa imartele.

Se minkä olen todella oppinut monia erilaisia roolituksia seuranneena ja lopputuloksia tarkkailleena on se, että yllätyksiä tapahtuu, mutta jokaista positiivista yllätystä kohden löytyy helposti kourallinen niitä tapauksia kun se ensimmäinen tulkinta on osunut oikeaan. Todella monta surkeaa roolivalintaa on tullut vastaan. Batman saattaa vain olla seuraava uhri tässä.

Mutta vastapainona eräästä asiasta olen pystynyt monesti ottamaan lohtua: Vaikka roolin valittu henkilö olisi kuinka huonolta tuntuva valinta hyvänsä, niin valinta olisi voinut osuva paljon huonomminkin. Vaikka Punisher on ehkä huonoimpia roolituksia pitkään aikaan ja Geralt saattaa hyvinkin ottaa kakkossijan tässä tapauksessa, niin Batmaniin on ehdolla niin monta sellaistakin nimeä joista en tiedä juuri mitään yhtä elokuvaa lukuunottamatta, että vaikka sieltä valikoituisikin joku itselleni lähes täysin tuntematon, niin se olisi huomattavasti parempi, kuin joku sellainen josta en itse tykkää yhtään.